30.5.2020 Kolmen hoivaa ja apua tarvitsevan miehen ajatuksia – nimimerkillä Pauli, Antero ja Reino tarinoivat
#OmaishoitoKoskettaaJokaista #Omaishoitoyhteisö
Muutamia mietteitämme ja tuntemuksiamme korona kaudelta 2020 sekä omaishoidettavana olemisesta. Mikä sanahirviö omaishoidettava – se poimittiin kotona olevista papereista….
Aloittakaamme koronasta, ensimmäisiä tuntemuksia oli, että Kiina on kaukana ja niin suuri maa, että pitäköön flunssansa ihan itse ja ei se meitä kosketa. Mutta tapahtuipa melko pian, että Euroopan maat yksi toistensa perään ilmoitteli hurjia määriä sairastuneita ja jopa kuolleita. Tällöin korona oli jo meidänkin joukossamme. Eikä se ihan pikkuflunssa ollutkaan. Ennusteita laadittiin ja asetettiin rajoitteita ihmisten liikkumiselle. Nämä keinot ilmeisen hyvin estivätkin koronan leviämisen holtittomasti. Kiitos kuuluu myös meille omaishoitoperheille, elämämmehän on aikalailla keskittynyt kotioloihin jo normaalistikin, saati nyt ison uhan vaaniessa meitä riskiryhmäläisiä.
Hallituksen tiedotustilaisuuksia tuli alkuun päivittäin, joita alkuvaiheessa katsottiin silmä tarkkana. Meidänkin perheen elämä kulki uutisista tiedotustilaisuuksiin, televisio oli päällä melkeinpä aamusta iltaan. Lehdissä oli kirjoituksia ja ”tyttöministerit” hoitivat informaation asiallisesti ja hyvällä ulosannilla. Miltähän se olisi kuulostanut, jos vastaavia esityksiä olisivat hoitaneet ”ukkoministerit”, tiedä häntä….
Yksi asia esiintyi puheissa usein, ikäryhmä 70+ vuotta ja aluksi tuli mieleen, että onko tämä nyt rangaistus juuri meidän perheillemme, siltä se nimittäin alkuun tuntui. Selvisi kuitenkin, että tällä ohjeistuksella pyritään iäkkäämpiä kansalaisia suojelemaan. Kyllä tämä pysäytti meidän perheet pohtimaan elämäämme. Miten hoidamme kauppa- ja apteekkiasiat, ystävien tapaamiset – jo ennalta vähentyneen sosiaalisen elämän ja riskien minimoimisen ja ne omaishoidon vapaat.
Hienosti sujunutta informaatiota varjosti epäonnistuneet suojavälinekaupat, lehdet ja netti tunkivat informaatiota milloin mistäkin ja kuka oli tehnyt tai jättänyt tekemättä. Entä ohjeistukset paikallisesti kuka suojautuu ja keneltä, kuka ohjeistaa, onko suojavarusteita?
Toivottavasti olemme kääntämässä tämän taistelun voitoksi ja yhteisellä ponnistuksella saamme erilaiset haasteet hoidettua, emme ole yksin ja toivottavasti tämä yhdistää meitä koko maapallolla.
Omassa kotona asuminen ja omaishoito, mitä se pitää sisällään? Omannäköistä elämää, normaalia elämää, sairastuminen ja diagnoosin saaminen – hoidettavana oleminen, tunteet, avun tarve ja oma koti, miten siellä asuminen varmistetaan sekä mahdollistetaan. Onko minun toiveillani merkitystä? Kuka sen sanoo ja kertoo? Mistä apua saa ja saanko valita? Haluammeko edes mitään? Mitä elämääni kuuluu? Läheiset ja tukiverkosto, ystävät, naapurit ja muut toimijat. Puoliso – vaimo, elämänkumppani – rinnalla niin vaikeissa kuin hyvissä hetkissä. Omaishoito, Kelan eläkkeensaajan hoitotuki, palvelut perheen tueksi, sanoja vai aitoja tekoja ja tukea.
Arvioinnin kohteena oleminen – hoidettavuus, kuinka paljon apua tarvitsen toiselta ja missä asioissa – sen ääneen sanoittaminen, se jos mikä ottaa sielun päälle ja laittaa raavaankin miehen pohtimaan ja jopa perääntymään. Miltä teistä tuntuisi kertoa vieraille, missä asioissa tarvitsette toisen apua, ja että en pärjää enää yksin? Kertoa ettette kykene enää itseänne suihkussa pesemään, sukkien ja vaatteiden pukemisessa toisen avun tarve senkuin vain kasvaa, asennon muuttaminen sängyssä on haastavaa tai että lääkkeiden ottaminen tarvitsee tukea. Saati se, että paljastaisitte vatsantoimintanne tai virtsaamisenongelmat ihan vieraille. Niistä pitäisi puhua kuin mistä vaan normiasiasta. Kyllä se kolahtaa ja pistää pohtimaan kenen vaan.
Joku taisikin sanoa, että ”kissan nostaminen pöydälle” ja asioista puhuminen oikeilla sanoilla tuo hyvää perheeseen ja pistää asiat järjestykseen. Siitä voi kyllä olla hieman erimieltä – ainakin ajoittain. Nimimerkillä Reino, kun kolmen hoitajan kotona ollessa keskustelimme vatsantoiminnastani ja mikä siihen auttaisi. Ei meistä kukaan haluaisi sairastua ja tulla riippuvaiseksi toisesta. Joskus ei vaan ole vaihtoehtoja, vaikka kuinka tahtoisi.
Ne kuuluisat omaishoidon vapaat, joista useinkin puhutaan, omaishoitajan jaksaminen ja hyvinvointi, arjessa selviytyminen. Minä olen se syy, että läheiseni minun vaimoni, rakkaani tarvitsee vapaita. Hoitoni kotona vastaa hoivaa tehostetussa palveluasumisessa – näin ne viisaammat sanovat. Hoitoni on sitovaa, että vaativaa ja tarvitsen paljon apua arjen toimissa. Näin siellä lausunnoissa lukee, tarkistin juuri äsken sanamuodon. Ilman sitä ei heru tukea, näin yhteiskuntamme toimii. On se myös laittanut minua pohtimaan – miksi juuri meille. Meidänhän piti tehdä ihan muuta.
Mitäs kuuluu omaishoidon vapaille? Ennen koronaa yksi meistä kirjoittajista on käynyt kodin ulkopuolisessa hoivassa tehostetun palveluasumisen yksikössä, yhdellä on käynyt kotona palveluntuottaja ja yhdellä tytär sijaishoitajana. On se vaatinut paljon, uusia juttuja ja sopeutumista. Hyväksymistä. Olla toisten hoivattavana ja toivoa, että vaimo jaksaisi hoivata jatkossa. Taisipa se olla niin, että kaikilla meidän omaishoitajapuolisoillamme oli alkuvuoden vapaat pitämättä kun korona iski.
Entä nyt, hoivakodit menivät kiinni alkuun eli sinne ei ollut menemistä, en kyllä tiedä olisinko pystynyt oleskelemaan samassa huoneessa aamusta seuraavaan aamuun ja hetken piipahtamaan ulkona, jos olisin saanut siihen apuja. Tuli myös ristiriitainen tunne ottaa kotiin palveluntuottajaa, joka vierailee muissakin paikoissa ja hehän elävät omaa elämäänsä myös työn ulkopuolella – toisivatko he kenties koronan tulleessaan meille, jotka olemme eläneet eristyksissä. Tytär työelämässä, omaishoidon vapaan sijaisena käynyt meillä, uskaltaisimmeko antaa hänen tulla meille esimerkiksi viikonlopuksi. Isoja haasteita ja pohdintoja.
Meidän kaikkien kohdalla omaishoidon vapaat ovat edelleen pitämättä ja vaakakupin toisella puolella on puolison, vaimon jaksaminen. Ei me helppoja hoidettavia olla, taidetaan olla ajoittain aika vaativia. Jos mietitään kokonaisuutta, niin me kaikki olemme eläneet erityksissä, järjestäneet elämämme niin, että riskit on minimoitu. Pakolliset kauppa- ja apteekki asiat hoituvat naapureiden, osalla OmaisOivan vapaaehtoisten tai sukulaisten avulla. Vaimo haaveilee jo kaupassa käymisestä. Elimme ja elämme elämää kotona 24/7. Missä menee raja ja riskien minimoiminen ja hyvinvointi? Tuoko kesä helpotusta, sitä emme tiedä.
Mitä olisimme toivoneet, me hoidettavat, jotka uskallamme sanoa jotakin ääneen? – kylläkin nimimerkin turvin, ennen ja nyt. Toiveita on, lähtökohta on, että saisimme asua omassa kodissamme, puolisomme jaksaisivat ja palvelut olisivat meidän näköisiä. Haluamme sanoa puolisoillemme ison kiitoksen ja haluaisimme antaa heille, vaikka taivaalta tähden, jos vain siihen pystyisimme – he mahdollistavat tämän kaiken. Kiitos teille meidän rakkaat puolisot ❤️ tekoja emme enää pysty tekemään, sanoilla vielä voimme kiittää.