KUN EI OLE KETÄÄN
Kun muistelen omaa lapsuuttani, tuntuu, että meillä kotona oli aina porukkaa. Oli serkkuja, tätejä, enoja, setiä, muita sukulaisia ja naapureita. Oli talkoita ja aina joku auttamassa, jos apua tarvitsi. Jos tarvitsi jotain remonttia, aina joku tuli avuksi ja osasi sen tehdä. Ja myös omat vanhempani olivat aina valmiita auttamaan, jos jossain oli talkoot. Mummu asui meillä, ja siitä minullekin jäi itsestään selväksi ajatus, että sitten kun tulee sen aika, hoidan itse isän ja äidin.
Aikuistuttuani ja kotoa muuton jälkeenkin suvun tuki oli vahva ja tuttavapiiri oli suuri, yleensä aina sai jonkun auttamaan asiassa kuin asiassa. Sitten tuli muutto tänne Lohjalle, 300 kilometrin päähän kotiseudusta. Isän muistisairaus oli alkanut näyttämään ensioireitaan jo vuosia ennen muuttoamme, ja tilanne paheni ja eteni. Pian oli selvää, että vanhempani eivät voi jäädä asumaan entiseen kotikuntaamme, koska siellä ei ole ketään heistä huolehtimassa. Meni yli vuosi, että saimme muutettua heidät tänne meidän uuteen kotikuntaan ja lähelle. Tuo vuosi oli jatkuvaa huolta siitä, miten he pärjäävät siellä kaukana, ja mitä jos jotain tapahtuu, kuka menee auttamaan. Samaan aikaan kävin töissä ja lapset olivat pieniä, heidän hoitaminen jäi kolmivuorotyöni takia paljon mieheni vastuulle. Heti kun oli vähänkään vapaata, ajoin tuon 300 km vanhempieni luokse.
Kun saimme vanhempani muutettua tänne uudelle paikkakunnalle, omaishoitajuuteni virallistettiin pian ja isä sai diagnoosin, etuotsalohkon dementia. Tuen tarve kasvoi nopeasti ja äitini tilanne huononi myös. Oli huimausta ja kaatuilua, molemmat tarvitsivat apua. Yritin hoitaa heidän asioita, kävin kaupassa, hoidin laskut, siivosin, pyykkäsin, jaoin lääkkeet, käytin lääkärissä ja asioilla. Samaan aikaan kävin töissä, lapset olivat edelleen pieniä ja kotona oli myös hevoset ja muut eläimet. Paljon omia asioita jäi roikkumaan, juuri eilen siivosin yhden hyllyn, josta löytyi asioita vuodelta 2011. Näitä hyllyjä ja kaappeja on vielä vaikka miten monta siivoamatta ja käymättä läpi. Aika pysähtyi tuohon uudelle paikkakunnalle muuttoon, huoliin ja omaishoitajuuteen.
Tänne Lohjalle muuton jälkeen meni aika pitkään ymmärtää, että me ollaan tällä paikkakunnalla ihan yksin. itselläni ei ole sisaruksia, mieheni veli asuu kaukana. Mieheni vanhemmat menehtyivät pian tänne muuttomme jälkeen melko yllättäen. Ei ole sukulaisia, ketä pyytää talkoisiin tai auttamaan, ollaan vain me. Ensimmäisten vuosien aikana ei tunnettu täältä juuri ketään, ystäväpiiri muuttui täysin. Naapureilta ei kehtaa isompaa apua pyytää, kaikilla on omat juttunsa. Lapsilla jäi kokematta, millaista on viettää aikaa ja olla yökylässä mummolassa tai missään muuallakaan sukulaisilla tai tuttavaperheissä.
Kun mietin noita vuosia, ne ovat sumuisia, en muista mitään kunnolla. Välähdyksiä sieltä täältä. Onneksi tuli otettua paljon valokuvia lapsista, kuvien kautta saan sanotettua heille pikkulapsiaikaa, jota itse eivät pysty muistamaan. En muista sitäkään, mistä lähti esimerkiksi omaishoitajuuteni virallistaminen. Mistä kuulin asiasta ja miten ymmärsin ottaa yhteyttä sosiaaliohjaajaan ja laittaa asiaa vireille. Omaishoitajuuden virallistaminen ei tuonut itselleni muuta tukea kuin palkkion, jolla kustansin vanhemmilleni esimerkiksi siivouspalvelua ja kotisairaanhoitoa.
Toivoisin, että hoitotahot, lääkärit, kotihoito, virkistystoiminnan järjestäjät, mikä vaan paikka, jossa vanhukset tai muut tuen tarvitsijat asioivat omaisensa auttamana, tunnistaisivat omaishoitotilanteen ja pystyisivät esimerkiksi ohjaamaan eteenpäin hakemaan apua ja neuvoisivat, mitä apua on saatavissa. Ja vielä enemmän toivoisin, että hoitotahot huomioisivat omaishoitajan, ja myös omaishoitajan tilanne, tuen tarve ja jaksaminen kartoitettaisi perin pohjaisesti. Jos tilanne olisi samanlainen, kuin esimerkiksi meillä reilu 10 vuotta sitten, joku taho voisi kysyä mitä apua teille tarvitaan, mikä teitä auttaisi parhaiten! Olisin mielelläni ottanut vastaan esimerkiksi siivousapua tai lastenhoitoapua, jos olisin niistä tiennyt tai joku olisi niitä ehdottanut. Kaikilla ei ole sukulaisia tai muita verkostoja.
Vaikka tuo aika on jäänyt mieleen raskaana ja nuo vuodet olivat todellisia ruuhkavuosia, olen kiitollinen siitä, että vanhempani suostuivat muuttamaan tänne aivan vieraaseen ympäristöön meidän kanssa ja saimme kuitenkin elää ja olla yhdessä monta vuotta. Eniten olen kiitollinen omalle miehelleni, joka jaksoi kantaa vastuuta lapsista ja kodista, ja hoitaa myös vanhempieni asioita ollessani itse muutamia kertoja tapaturmien vuoksi pois pelistä. Päivä kerrallaan pärjättiin.
MINNA KUPARI, entinen omaishoitaja, omaishoidon kokemusasiantuntijakoulutettava, sosionomi YAMK
Tervetuloa vierailemaan myös sivuillani facebookissa https://fb.me/Hirnauskis