MUISTOLYHTY
Illan hämärtyessä kävelen Lohjan kirkkomaan muistolehtoa kohti. Olen viemässä kynttilää rakkaan mieheni muistolyhtyyn. Olen kuulevinani Vesan äänen, kun hän sanoo, äiti sinä tulit, toit kynttilän, sinulla on nyt rollaattori. Sytytin kynttilän ja puhuin. Voi Isi rakas minulla on sinua niin ikävä. Se oli niin väärin, kun ne ihmiset erottivat meidät väkisin. Sen takia minä olen sairastunut. Jos sinä olisit saanut elää meillä olisi kaikki hyvin. Tiedän, että sinun piti kuolla, mutta kun minä lupasin hoitaa loppuun asti kotona, mutta ei annettu. Minä niin kaipaan nähdä siinä sängyssä, herätä aamuisin, nähdä sinun siniset silmäsi, kun sanot huomenta. Eräänä yönä, kun nukuin minä kuulin, kun sanoit äiti. Kuulin sen ja vastasin minä tulen. Heräsin siihen ja totesin, että se oli unta.
Kirjoituspöydällä kehyksissä on iso viimeinen valokuva sinusta. Siinä viivyn monta kertaa päivässä. Minusta tuntuu niin pahalta, kun emme saa olla yhdessä. Olen OmaisOivan kautta yrittänyt selvittää miksi ja ihan sen takia ettei kellekään omaishoitajalle tehtäisi näin.
Vesa rakas, sinä jos kuka tiesi sen, että kotona asuminen oman perheen kanssa oli paras. Nyt kynttilä palaa hyvin. Jos sinä Vesa jossain pilven reunalta näet minut, niin kyllä minäkin haluan sinne. Nyt menen kotiin, rakastan sinua.
Omaishoitajan jaksamisesta puhutaan. Meidän kohdalla se oli ihanaa aikaa, ei edes kaivattu intervallivapaita. Oli korona-ajasta se hyöty, että ei voi mennä intervallihoitoon koronan takia.
Yli neljäkymmentä vuotta sitten lupasimme että hyvinä ja pahoina päivinä. Olihan se onnellista aikaa, teimme työtä yhdessä, matkustelimme, tapasimme ystäviä, iloitsimme ainoan tyttäremme kasvusta. Sinulle iski sairaudet. Puolen vuoden sairausjakson aikana terveyskeskuksen vuodeosastolla alkoivat etsiä sinulle pysyvää hoitopaikkaa. Sanoin, että se pitää olla sellainen, että asumme siellä molemmat. Silloin päätimme, että minä haluan olla sinun omaishoitaja ja saamme asua edelleen omassa kodissa. Se oli parasta mitä voi toivoa.
Onnellinen se päivä, kun olohuoneemme täyttyi hoitosängystä, nosturista, pyörätuolista, hoitotarvikkeista. Kaupungilta Mervi Ripatti tuli tekemään omaishoitosopimuksen. Avuksemme tuli Nummentaustan kotihoito, aluksi neljä kertaa päivässä, mutta ei aikaakaan, kun se vaihdettiin kaksi kertaa päivässä. Silloin oli vain jalka amputoitu, lisäksi diabetes ja astma. Elämä hymyili. Vesa luki lehtiä, katsoi televisiota varsinkin urheilut. Kun oli kisoja, hän oli niin innoissaan, että Suomi voitti, huuli värähti ja kyynelet vieri poskille. Itsekin kun urheili nuorena.
Muutama vuosi tuli aivoinfarkteja kolme. Tilanne muuttui, mutta ei toivoton. Lehtien luku jäi pois, hänen oikea puoli halvaantui, käsi ei toiminut. Hänet oli syötettävä ei päässyt kääntymään, tuli vaipat ja kestokatetri. Puhe oli katkonaista. Nyt moni ihmetteli minua sanoen miten sinä jaksat, onko sinun pakko hoitaa kotona. Siitä minä en pitänyt. Sanoin miksi minä hänet jättäisin, kun hän todella tarvitsee minua ja pystyisinkö nauttimaan täysin ajasta, kun hän on jossain laitoksessa. Ja kun hänellä oli myös keliakia-ruokavalio. Oli paljon haasteellisempaa, hän ei koskaan pitänyt sairaalaruoista ja diabeetikkona kaikki ateriat on tärkeitä. Hän söi hyvin itsetehtyä kotiruokaa.
Hänen silmissään oli se sama lämmin katse kuin aikoja sitten tapasimme. Joka päivä sään salliessa teimme sähköavusteisella pyörätuolilla tunnin ulkoilun. Se oli hänelle hyvä, ettei ollut kipuja. Hänellä oli sopivat astmalääkkeet, ei ahdistanut. Sairaalaan lähtiessä ei kipuja, ei ahdistusta, mutta siellä tuli kaikki, jopa happi loppui ja viimein yleiskunto romahti.
Omaishoitaja oli kuin märkä rätti lääkärin silmissä. Ei saanut tulla edes kotiin kuolemaan vaikka se oli meidän molempien tahto. Me molemmat itkimme. Vesa oli niin herkkä eikä kukaan välittänyt.
Eevi Väätäinen