OMAISHOITAJAPESTINI LOPPUMASSA, MITEN SE TAPAHTUI?
Minusta tuli vuosien varrella pikkuhiljaa omaishoitaja. Enemmän tekemistä ja enemmän vastuuta päivä päivältä. Yhtäkkiä tein kaiken kotona sekä hoidin miestäni, minulla oli vastuu kaikesta. Joskus oli tunne, että olen robotti, voimat rupesi hiipumaan ja väsymystä ilmeni. Sitten romahdin, en jaksanut enää. Pyysin apua, kesti vähän aikaa, ehkä tunti niin ambulanssi tuli ja vei mieheni sairaalaan tarkkailuosastolle. Hänelle oli tullut kovia harhoja ja syytökset minua kohti olivat rankkoja. Tiesin että lääkkeet ovat syyllisiä tähän. Mutta en vaan jaksanut.
Sairaalassa eivät kuunnelleet minua, sanoin että lääkitystä pitää muuttaa, tämä johtuu niistä. Eräänä päivänä mieheni kävi suutuspäissään käsiksi hoitajaan. Tämä tieto meni kotihoitoon ja sieltä tuli soitto ensin minulle ”Emme tule enää kotiin auttamaan, pitää ajatella hoitajien turvallisuutta. Miehelleni haetaan nyt hoivakotipaikkaa”. Minulle syntyi syyllisyyden tuntoa, miksi soitin apua?? Kotihoidon esimies soitti sitten miehelleni ja kertoi samaa. Mieheni suuttui valtavasti ja sanoi haluavansa kotiin. Niin vaan ei käynyt. Hän sai tilapäispaikan Iltaruskossa, josta hän yritti karata. Mieheni oli erittäin vihainen minulle, olinhan saanut tämän kaiken aikaiseksi pyytämällä apua.
Mieheni ei viihtynyt Iltaruskossa. Halusin nopeasti saada hänelle vakituisen hoivakotipaikan. Soitin eri hoivakoteihin kysyäkseni olisiko miehelleni vapaata paikkaa. Reilu kuukausi meni ja hän sai paikan Hiidenhovista. On tosi hyvä paikka. Viihtyisä ja henkilökunta aivan ihana, mutta… sieltäkin mieheni yritti karata, kunnes saatiin lääkitystä muutettua ja hän rauhoittui. Samaan aikaan kun mieheni siirtyi Hiidenhoviin, lähti tunto oikeasta kädestä. Hän rupesi syömään vasemmalla kädellä. Pari kuukautta myöhemmin lähti tunto vasemmasta kädestä ja hänestä tuli täysin autettava. Luulen että tämä ”siirto” on osasyy tähän.
Minusta tuli zombie, tänä sairaalasta hoivakotiin siirtymisen aikana. Yritin elää päivä kerralla, mutta muutos oli niin suuri, että minusta tuli saamaton. En tahtonut saada mitään tehtyä. En avannut televisiota enkä radiota kuukausiin. Istuin vaan ja odotin iltaa, jotta saisi mennä nukkumaan. Aamulla herätessäni olin yhä väsynyt. Pakotin itseäni nousemaan sekä menemään ulos koirani Tintin kanssa. Päivällä ajelin moikkaamaan miestäni ja tultuani kotiin, söin vähän ja istahdin tuoliin odottamaan iltaa. Näin elin monta kuukautta.
Tästä kun mieheni lähti kotoa, on nyt vuosi. Oloni ei ole muuttunut paljon. Masennus on iskenyt, olen koko ajan väsynyt, en tahdo saada mitään aikaiseksi. Ruoanlaitto on minulle pakkopullaa, eli syön milloin mitäkin. Pettymys kotihoidon toimintaan on suuri ja on vaikeaa antaa anteeksi, miten meitä kohdeltiin. Olen kuitenkin miettinyt tätä meidän viimeistä vuottamme mitä olisi pitänyt tehdä toisin.
Mielestäni tässä toimittiin väärin. Myönnän että en olisi kauan enää jaksanut hoitaa miestäni kotona. Mutta tämä siirto hoivakotiin olisi pitänyt tehdä täysin toisin. Ensinnäkin kotihoidon vastaavan olisi pitänyt tulla henkilökohtaisesti puhumaan sekä minun että mieheni kanssa. Kertomaan että nyt alkaa olla vaikeuksia hoitamisen kanssa. Samoin olisi omaishoidon koordinaattorin pitänyt tehdä. Tulla keskustelemaan kanssani ja kertoa miten tästä eteenpäin. Mielestäni meille olisi pitänyt järjestää ylimenokausi, viikko intervallia, viikko tai kaksi kotona. Sellainen pehmeä lasku. Muutama kuukausi ja olisi ollut miellyttävämpää meille molemmille. Olisimme voineet keskustella asiasta ja tottua ajatukseen.
Olen säästänyt paljon rahaa kaupungille hoidettuani miestäni pitkään kotona. Kun hän joutui hoivakotiin, päättyi myös omaishoitosopimukseni, kuin seinään. Nyt en puhu rahasta, vaan huolenpidosta, miten minä jaksan. Kukaan ei kertaakaan kysellyt miten minä pärjään henkisesti. Jopa ystävät jättivät minut yksin. Ihan kun olisin ollut syyllinen siihen, ettei mieheni enää ole kotona. Mielestäni kaupungin olisi pitänyt pitää yhteyttä ja tarjota minulle keskusteluapua. Sen sijaan minulle tuli tunne, että heittivät minut nurkkaan, en ole hyödyksi enää. Tämä keskusteluapu olisi myöskin ollut tarpeen miehelleni. Hänen oli totuttava moneen uuteen hoitajaan, uuteen paikkaan, uusiin rutiineihin jne. Ei hänelläkään ollut helppoa.
Tositapahtuma ajalta kevät 2021-kevät 2022
Gun Hirvonen, omaishoidon kokemusasiantuntijakoulutettava 2022