PARISUHDE VOIMAVARANA, KUN PUOLISO SAIRASTAA
Monet luulevat, että sana parisuhde tarkoittaa vaan seksiä, ei se näin ole vaan, se on niin paljon muuta. Nyt kerron minun kokemuksistani parisuhteestamme omaishoitotilanteessa.
Mieheni sai Parkinson diagnoosin maaliskuussa vuonna 2000. Lääkäriltä tullessaan hän soitti heti minulle, oli vähän shokissa. Keskusteltiin vähän aikaa ja lopetin sanoilla: ”Nyt rupeamme elämään täysillä, niin kauan kun vaan pystymme.” Asiaan kuuluu, olimme työkavereita ja meillä oli molemmilla omat perheet. Eli meillä oli työpaikkaromanssi. Heinäkuussa lähdimme sitten pois kotoa, otimme vaan vaatteemme mukaan. Kaikki muu jäi taaksemme. Aloitimme siis ihan tyhjästä.
Se into ja ilo mikä meillä oli, perustaessamme uuden yhteisen kodin, oli aivan ihana. Meidän suhteemme ja rakkaus vahvistui päivä päivältä, ilo oli joka ikinen pieni asia mitä saatiin ostettua tai koettua yhdessä.
Meillä oli ihmeellinen taipumus puhua silmillä. Eli katsoessamme toisiamme, tiesimme mitä toinen tykkäsi tai ajatteli. Oli tosi kätevää monessa tilanteessa.
Matkustimme joka vuosi ulkomaille, kaksi kertaa vuodessa. Mieheni pelasi golfia ja ei kestänyt monta vuotta niin minullakin oli green-cardi ja oma golfbägi. Kiersimme kotimaassa kesällä eri golfkenttiä ja nautimme luonnosta yhdessä. Mieheni otti minua huomioon, näytti rakkautensa minulle monella tavalla. Sanoimmekin että tämä meidän suhteemme on niin ihana luottavainen, suvaitseva ja anteeksiantava. Emme koskaan riidelleet. Päätimme yhdessä asioista ja jos oltiin erimieltä, tehtiin kompromissi. Muutama vuosi diagnoosista mieheni golflyönnit lyhentyivät ja usein epäonnistuivat. Häntä harmitti kovasti. Keskusteltiin tästä asiasta ja ehdotin että mitä jos esitellessämme itseämme sanot, että sinulla on Parkinson matkakumppanina ja se vähän haittaa pelaamista. Kaikki ymmärsivät ja toivoteltiin hyviä pelejä toisillemme. Kun mieheni lyönti epäonnistuin, niin kanssapelaajat sanoivat aina jotain positiivista. Hyvä suora lyönti, vaikka olikin lyhyt tms. Tämä teki sen, että mieheni peli rupesi sujumaan vähän paremmin. Hän sai kannustusta. Siinä huomasi miten tärkeätä sekin on, myös parisuhteessa.
Diagnoosin jälkeen, mieheni yritti salata sairauttaan. Hänestä tuli kireä ja hermostunut. Sanoin että nyt puhut konsernijohtajan kanssa tästä asiasta, kerrot miten asia on. No niinhän teki. Johtajan sanat olivat, hyvä tietää, jatketaan kuten aikaisemmin, kun tarvitset apua, pyydä. Tästä oppii sen, salailu ei todellakaan kannata, tekee vaan itselleen hallaa. Mieheni oli mukana työelämässä melkein 11 vuotta diagnoosista, eli hänen sairautensa eteni hissukseen. Jatkoin työelämässä, kunnes huomasin että hän tarvitsi enemmän tukea päivisin, jäin osa-aikaeläkkeelle. Minulla oli mahdollisuus siihen oma terveyteni takia. Saimme tällä lailla viettää enemmän yhteistä aikaa, tehden mitä halusimme. Tiesimmehän että aika vähenee kun sairaus etenee. Sitten tuuli aika, jolloin en pystynyt olemaan rauhassa töissä, ne muutamat päivät viikossa, joten sanoin itseni irti työpaikasta, jotta sain olla mieheni kanssa koko ajan. Pikku hiljaa, askel kerrallaan minulle tuli enemmän ja enemmän tekemistä. Kaikki se mitä mies ei pystynyt tekemään kaatui minulle. Kannustin kuitenkin häntä tekemään kaikkea niin kauan, kun vaan pystyi. En tyrkyttänyt apuani hänelle, hän sai pyytää apua, sitten vasta autoin. Sanoin aina hänelle, teen tämän rakkaudesta, en ilkeyttäni, hän ymmärsi hyvin. Ihmiset sanoivat usein, kun Hirvosen pariskunta tulee niin loistaa heidän ympärillään. Olette niin rauhallisia ja iloisia, taidatte olla oikein onnellisia. No niinhän oltiin.
Kun liikkuminen huononi, sanoi mieheni monta kertaa, harmittaa kun ei voi tehdä tai auttaa sinua. Onneksi olet sisukas ihminen. Sain kukkia ja pieniä yllätyslahjoja usein, sanoilla Minä rakastan sinua. Se antoi minulle voimia jatkaa ja antaa vieläkin voimia hemmotella miestäni.
Vuonna 2015 tuli pyörätuoli mukaan elämäämme. Ei päivittäin vaan silloin tällöin, kun jalat eivät toimineet. Jos oltiin liikkeellä ja mies jämähti, seistiin vähän aikaa käsikynkkää ja keinuttiin jotta tapahtuisi painonsiirto ja jalat saisivat rytmistä kiinni. Joskus kuiskasin vasen oikea vasen oikea. Joskus vähän laulettiin. Usein nämä jutut auttoivat, mutta ei aina. Silloin ei auttanut, kun katsoa ympäri olisiko joku tuoli tai vastaava saatavilla. Pyysin mieheni istumaan alas ja sitten menin autoon hakemaan pyörätuolin. Ei siinä mitään häpeämistä ollut. Sairaus on sairaus. Joskus ihmiset vähän katselivat, jotkut ehkä jopa kyselivät, josko voisivat auttaa. Sanoin että kiitos, meillä on matkakumppanina Parkinson, kyllä tämä tästä. Jollei jalat liiku niin eivät liiku.
Mieheni pääsi mukaan terveyskeskuksen neuroryhmään. Heillä oli 2 jumppapäivää per viikko. Sinne vein hänet joka kerta ja sain 1,5 tuntia omaa aikaa käydä asioilla. Oli ihana nähdä, miten innostunut mieheni oli. No tietenkin, hän sai nähdä muita ihmisiä ja samalla vähän kuntoilla. Tämä neurojumppa aika kesti noin 3 vuotta. Oli päiviä, jolloin hän käveli rollaattorilla sinne, mutta koti matkalle piti ottaa pyörätuoli avuksi, ja päinvastoin. Tämä teki meille molemmille hyvää. Molemmat saivat vaihtelua ja parisuhde öljyä.
Yhteen aikaan kävimme myös kuntosalilla yhdessä. Autoin mieheni laitteisiin ja tein omia liikkeitä siinä välissä. Yhteinen harrastus kun golf jäi taakse.
Pikku hiljaa, liikkuminen vaikeutui ja pyörätuoli tuli päivittäiseen käyttöön. Mutta ei se meidän tahtiamme haitannut. Liikuimme paljon yhdessä. Jos oli kauppareissupäivä, otin mieheni mukaan. Vaikka tämä teetti paljon töitä. Pukeminen, ulos auton luokse, mies autoon ja pyörätuoli takakonttiin ja itse ratin taakse ja menoksi. Kotiin tullessa sitten kauppakassit, mies jne sisään. Joskus nauroin tullessamme kotiin olin kävellyt ovesta sisään 7 kertaa ennen kun itse olin lopullisesti sisällä. Tämän kaiken tein mielelläni, tiesin että miehellenikin tämä oli vaihtelua. Hyvässä lykyssä tapasimme jonkun tutun sillä kauppareissulla.
Kävimme usein konserteissa ja teatterissa. Esimerkiksi syksy 2019 olimme 7 konsertissa ja yhdessä teatterissa. Sama meno olisi jatkunut keväällä 2020 mutta silloin tuli korona sekoittamaan pakkaa. Mutta emme jääneet kotiin istumaan silloinkaan. Eihän minnekään voinut mennä, mutta keksin että ajelemme ympäri kotiseutua, tutustutaan paikkoihin. Ajelimme ja sanottiin että hei mennäänpä tuosta vasemmalle, katsotaan, minne joudumme jne. Oli ihanaa nähdä uusia paikkoja ja samalla saatiin nauttia ihanasta luonnosta, seurata miten luonto heräsi keväällä. Kerran huomasimme, kappas vaan olemme melkein Salossa.
Meidän mottomme on ollut näyttää toisillemme, miten tärkeä se toinen on. Päivittäiset pienet pusut, silittelyt ja pienet huomioon osoitukset toisillemme. Meillä on vieläkin sana Rakastan tärkeä. Tulee oikein hymy huulille kun muistan miten mieheni vastaa siihen, kun sanon rakastan. Hän vastaa miekin. Kaikki nämä pienet teot ovat olleet meille virtaa antavia, aivan suhteemme alusta asti. Huumori ja yllätykset ovat myös olleet meillä tärkeitä pilareita. Vaikka suhteessa tapahtuu muutosta rakkaussuhteesta hoivasuhteeseen, se ei tarkoita, että tunteet olisivat kadonneet. Rakkauttaan voi näyttää niin monella tavalla. Rakkaus antaa voimia molemmille, sekä omaishoitajalle että hoidettavalle. Missään nimessä ei saa jättää kaikkia tunteitaan pois, ei piilottaa vaan näyttää niitä ihan kuten aikaisemmin.
Muistakaa huoltaa parisuhdettanne, pienillä teoilla on suuri merkitys.
Ihanaa kevättä kaikille.
Gun Hirvonen, omaishoidon kokemusasiantuntijakoulutettava 2022