18.5.2020 Omaishoitajan osa
Työnnän pyörätuolia jo tutuksi tullutta reittiä, emme juuri puhele, sillä aivoinfarkti on vienyt puolisoltani sen savolaisen vilkkaan puhelahjan. Välillä pysähdymme ja kysyn onko Sinulla kaikki hyvin. Vastaus on lyhyt, on, matka jatkuu. Tulee mieleen usein se aika, kun seisoimme ja lupasimme rakastaa toisiamme niin hyvinä että pahoina päivinä. Kuin filminauhalta tulee mieliin ne onnelliset ajat, pieni perheemme koki rakkautta ja työniloa. Pieni tyttäremme täydensi onnen tunnetta. Mieheni diabetes oli hyvällä mallilla. Hän hoiti sen itse hyvin. Sitten tuli astma ja keliakia. Siitä huolimatta kaikki oli hyvin monta vuotta. Mutta sitten alkoi tapahtua. Jalkaan tuli kuolio, se amputoitiin, sen jälkeen 4 aivoinfarktia. Mietimme mitä nyt, hän on täysin liikuntakyvytön, pestävä, syötettävä. Nyt tuli minulle mietittäväksi mitä tehdä. Itkin monena yönä ja valvoin, mietin mitä teen, kun hän palaa kotiin terveyskeskuksen vuodeosastolta. Siitä olin varma, että laitoshoitoon en suostu, lupasin sosiaalihoitajalle, että alan omaishoitajaksi. Sitä päätöstä en ole koskaan katunut. Minulta kysytään usein miten sinä jaksat hoitaa? Vastaan, kyllä minulle kelpasi ne hyvät ajat, lupasimme, että hyvinä ja huonoina päivinä. Ei näissä huonoissa päivissä mitään vikaa ole, sama rakastava sydän sykkii molemmilla ja jos milloin, niin nyt hän tarvitsee minua. Onhan minulla tukena muu perheeni ja nämä hienot arkienkelit, kuten kotihoito, OmaisOiva ja oma tukihenkilö.
Kenen lauluntekijän laulu se olikaan riepumatto? Omaishoitajan elämä on juuri sellainen, että jos niitä tummia raitoja ei olisi, niin ei ne kirkkaatkaan näytä miltään. Kun katsoo tätä maailmaa toisen näkökulmasta, niin itsekin siinä oppii miltä se tuntuu. Myös vertaistukea olen saanut, se on tärkeää. Oma äitini hoiti syöpäsairaan isäni loppuun asti kotona vaatimattomissa oloissa, myös tämä kannusti minua tähän työhön.
Toivon voimia ja terveyttä jokaiselle kanssakulkijalle. Olet läheisellesi tärkeä.
Eevi